sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Katse keski-ikäisyyden peilissä

Keski-ikäisyys on samaan aikaan sekä elämän parasta että pelottavinta aikaa. Eikä tarvitse kovin pitkään katsoa peilistä  silmiin ymmärtääkseen, että ne suht' turvalliset ja huolettomat vuosikymmenet alkavat olla takana.

Elämän rajallisuus alkaa konkretisoitumaan omien vanhempien ikääntymisen myötä. Oma keho ja mieli vaativat paljon aiempaa enemmän palautumista fyysistä ja henkisistä rasituksista. Moni pysähtyy tekemään henkistä välitilinpäätöstään ja näkee aiempaa paljon selvemmin syy- ja seuraussuhteita matkallaan lapsuudesta aikuisuuteen.


Itselleni suuri havainto oli ymmärtää herkkyyteni ja miten herkkyys oli vaikuttanut siihen astiseen elämääni. Sain kerralla selityksen moniin jo lapsena nuorena tapahtuneeseen ja ihmetyttäneeseen asiaan. Ymmärsin myös, että herkkyys ja sen tuoma empatia ovat monessakin tilanteessa suuri vahvuus.

Omien vahvuuksien ja heikkouksien perusteellinen tunteminen antaa supervoimia pistää itsensä likoon aidosti itselle merkityksellisille asioihin.
Ei liene sattumaa, että start-up -yritysten perustajien keski-ikä on 42 vuotta.

Työelämässä moni nelikymppinen pysäyttää oravanpyöränsä vaihtaakseen alaa ja toteuttaakseen paremmin itseään työnsä kautta. Lähdetään opiskelemaan tai perustetaan yritys.

Nykyinen työelämä ei vain jousta edelleenkään riittävästi huomioidakseen alaa vaihtavia tai erilaisia hybridi-malleja haluaville. Ihan liian moni tyytyy ja hyytyy työpöytänsä ääreen vailla inspiraatiota ja intohimoa.

Jos saisin tilaisuuden pysäyttää ikääntymisensä, niin pysäyttäisin sen juuri näihin vuosiin. Ajatus itsessään sisältää huolen ja pelonkin tulevista vuosikymmenistä kohti vanhuutta.

On vielä monta asiaa opittavana ja yhtenä tärkeimmistä kyky keskittyä tähän hetkeen juuri tässä ja nyt.


keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Muutos on aina tunnemyllerrys

Iso muutos elämässä ei tunnu useinkaan kovin kivalta.

Etenkään, jos ja kun, se tulee elämään odottamatta. Kaikki muutos pistää hetkeksi pään pyörälle ja arjen rutiinit uusiksi. Muutokseen liittyy aina erinäinen kirjo tunteita. Myös yllätystä ja hämmennystä.  

Negatiivisesti koettavaan muutokseen liittyy myös vastustusta. Sekä surua ja kaipuuta. Mausteena on usein mukana ripaus kiukkua sekä häpeää. Muutoksen läpikäynti on henkinen prosessi, mikä sisältää useita eri mittaisia vaiheita alkuhämmennyksestä uusien rutiinien ja tapojen hyväksymiseen.

Ja muutoksen läpi eläminen vie hurjasti energiaa. Sillä uuden oppimiseen menee aikaa ja uudet tavat muuttuakseen rutiineiksi vaativat todella paljon toistoa.Työelämässä aikaa on vaan harvoin riittävästi tarjolla, etenkään suunnitelmallisesti tehtävään muutokseen. Muutosta on paljon yksinkertaisempi hoitaa ja johtaa organisaatiokaavioiden kautta kuin yksittäisten työntekijöiden kokemusten kautta.


Niin paljon kuin muutosten ja murroksen keskellä kaivataankin johdon vahvaa strategista näkemystä ja suuntaa, ei voida ohittaa inhimillisiä muutoksen synnyttämiä tunteita ja niiden vaikutuksia. Sillä tunteet kulkevat mukanamme ja heijastuvat tekemisemme ja sanomisemme läpi. 

"Koska muutos on yrityksen uusi normi, niin myös muutokseen liittyvien tunteiden ymmärtäminen pitäisi olla normiarkea."

Tunteet eivät voi elää omaa irrallista elämäänsä. Esimiehet ovat ratkaisevassa asemassa tukemassa, kuuntelemassa ja kannustamassa muutoksen yli kohti taas seuraavaa myllerrystä. Ratkaisevaa on myös, saadaanko organisaation jäsenet tukemaan muutoksen keskellä toinen toisiaan. Kysymään työn arjessa, mitä kuuluu ja kuinka voit.

Jos yrityksessä vallitsee avoimuuteen ja luottamukseen perustuva kulttuuri, voidaan koko henkilöstö ottaa mukaan tulevaan muutokseen jo ihan ensimetreiltä. Tällöin muutos ei tulekaan henkilöstölle isona yllättävänä ja tuntemattomana möykkynä jostain ulkopuolelta tai ylhäältä, vaan heillä on mahdollisuus olla osa muutosta ja ymmärtää myös syitä muutoksen takana.

On helpompi myös ohjata omaa energiaa uuteen, kun ymmärtää, miksi on niin ratkaisevaa tehdä asioita toisin. Tällöin ei myöskään tarvitse jäädä tunteidensa ja pelkojensa kanssa yksin. 

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Ensitreffit työelämän alttarilla

Tuskin milloinkaan on puhuttu yhtä paljon työelämän muuttumisesta sekä johtamisen haasteita, kuin nyt. Työelämän vanhentuneita käytäntöjä ja pitkään normina pidettyjä tapoja pöllytetään monista eri suunnista. Työn merkityksellisyyttä peräänkuulutetaan ja yrityksissä on havahduttu siihen, että  työntekijäkokemus heijastaa suoraan yrityksen asiakaskokemukseen.

Työntekijät ovat yrityksen tärkein voimavara ja sosiaalisen median tuoman läpinäkyvyyden aikakaudella yrityksissä tapahtuvat epäkohdat nousevat helposti ja erittäin nopeasti yleiseen keskusteluun sekä lehtien otsikoihin. Samoin kuin internet vapautti yritysten ulkopuolelta kuluttajan vallan ja pudotteli yritysjohtoa pois torneistaan, murtuvat ja vavisevat organisaatiot nyt myös sisäisesti.

Käskyttävän ja autoritäärisen pelolla johtamisen aikakausi on auttamatta päättymässä. Pelolla johtamisella ei vapauteta kenenkään luovaa energiaa, päinvastoin silloin ajetaan työntekijät suoritusmoodiin autopilotoinnille ja työhön ammennetaan vain se välttämättömin minimi. Pelon kulttuurissa yrityksen käytävillä laahustetaan lasittunut katse silmissä ja neuvotteluhuoneissa on kalman hiljaista. Eletään kyynisyyden kulttuurissa ja on turha kysyä, millaisena yritys näyttäytyy ulospäin asiakkaillensa.

Rekrytointi yhä tärkeämmässä roolissa


Tulevaisuuden johtajan tärkeimpiä taitoja onkin tunnistaa yksitäisten työntekijöiden kyvykkyys ja potentiaali loistaa, kasvaa ja kehittyä niin ammattilaisena kuin yksilönäkin. Tarvitaan myös vahvaa ihmistuntemusta ja pelisilmää rakentaa innostuvia ja työhönsä intohimoisesti suhtautuvia tiimejä.

Rekrytoinnin merkitys yritysten menestyksessä vain kasvaa, sillä yksikin virherekrytointi maksaa eurojen lisäksi myös kallisarvoista aikaa ja saattaa pahimmillaan rikkoa pahastikin tiimien sisäisiä kemioita.

Tiimillä pitäisi olla oikeus tavata potentiaalinen uusi jäsenensä jo ennen rekrytointia. Ja samoin tiimiin vahvistukseksi tulevalla, pitäisi olla oikeus tietää minkälaiseen porukkaan hän on hakemassa. Mahdollisesti jopa olla "työharjoittelussa" tulevissa töissään useampi viikko ennen työsopimuksen allekirjoitusta. Jos oikeasti ymmärretään, kuinka iso merkitys on työyhteisöllä ja kulttuurilla on työn tuottavuuteen ja viihtyvyyteen, ei lopullista valintaa jätetä vain johdon päätettäväksi.

Rekrytointitilanteissa työnhakija jää myös ihan liian yksin. Pahimmillaan haastattelutilanne on yksi vastaan neljä tai jopa viisi henkilöä. Haastattelutilanne jännittää aina ja moni tärkeä asia saattaa jäädä kysymättä. Valta- ja keskustelusuhde ei ole tasapainossa.

Entäpä, jos rekrykandidaatilla olisikin aina luottohenkilö mukana haastatteluissa? Tämä luottohenkilö pystyisi kysymään osan unohtuneista kysymyksistä, mutta myös sparraamaan jälkikäteen tilannetta sekä arvioimaan sopivuutta yhdessä. Tällöin työnhakija ei olisikaan niin yksin ensitreffeillään työelämän alttarilla.

Ajatus yrityksille ja työnhakijoille mietittäväksi, ainakin itse lähtisin mielelläni tällaiseksi luottohenkilöksi.








sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Minne matkaat sosiaalinen media?

Kesä on hyvä syy ottaa etäisyyttä tekemisiinsä ja myös tekemättä jättämisiinsä. On aikaa pysähtyä, katsahtaa taaksepäin ja tunnustella tulevaa.

Oma digitaalinen jalanjälki

Kuluneen puolen vuoden aikana omassa elämässäni on tapahtunut paljon. Irtautuminen vanhasta työstä helmikuussa ja aloittaminen uudessa tehtävässä kasvuyrityksessä maaliskuussa. 

Uuden Sparraajat FB-ryhmän pystyttäminen, ylläpito ja tapahtumien järjestäminen sekä BoardmanGrow (ex Boardman2020) hallituksessa aloittaminen.

Uuden työtehtävän myötä olen myös tavannut ja vaihtanut ajatuksia kymmenien työelämää uudistavien ennakkoluulottomien näkijöiden ja vaikuttajien kanssa.

Oma digitaalinen jalanjälkeni on näkynyt blogikirjoituksina omassa sekä Cloudrivenin blogissa sekä Twitterin #nanoblogeina. Facebookin jaot ovat vähentyneet ja merkityksellisten hetkien dokumentointi Instagramissa kuvien ja videoiden kautta lisääntynyt.

Somen "pimeämmällä puolella" eli Mesessä ja Whatsappissa tulee juteltua ja sovittua kahvi- ja lounastreffejä päivittäin niin tuttujen kuin lähimpieni kanssa.



Mihin sosiaalinen media on matkalla? 

Vaikka olen jo vuosikymmenen ihan ammatillisestakin kiinnostuksesta seurannut ja ollut aktiivinen somessa, en osaa sanoa mihin suuntaan seuraavaksi some ja siellä vaikuttaminen kehittyy.

Välillä tuntuu, että ne edelläkävijät jotka aloittivat ensimmäisinä verkostoitumisen ja vaikuttamisen, ovat nyt kyllästymisvaiheessa sosiaalisen median muututtua suuren enemmistön temmellyskentäksi. Sharing ei ole enää caring samalla tavalla kuin vielä vuosi pari sitten.

Häly ja sisältöjen määrä on somessa melkoinen ja moni hieno teksti jää algoritmien jalkoihin vaille ansaitsemiaan silmäpareja. Alustatalous pitää huolen myös siitä, että orgaanisen näkyvyyden ansaitseminen ilman maksettuja euroja on yhä vaikeampaa.

Videoiden tuloa ja yleistymistä on povattu jo tovi, mutta ainakaan toistaiseksi ammatilliset asiantuntijavideot eivät kerää isoja yleisöjä - ellet sitten ole kiinnostava julkisuuden henkilö jonkun muun median kautta.

Erilaisia yhteisöllisiä ryhmiä perustetaan yhä kiivaammin Facebookissa eri aiheille ja teemoille ja ilmeisimmin myös Linkedinin ryhmät ovat tekemässä aktiivista paluutaan. Luvassa on siis paljon vielä nykyistä enemmän muutaman sadan hengen täsmäyhteisöjä.

Henkilökohtaisten verkostojen merkitys ei ole somen myötä ainakaan mitenkään vähentynyt.

Päinvastoin, fyysinen tapaaminen ja ajan irroittaminen alkaa olla jo arjen luksusta sekä todellinen kohteliaisuus ja arvostuksen osoitus vastapuolelle.








sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Muutos on mielen esteiden ylittämistä

Kuinka monta kertaa olet saanut itsesi kiinni jossittelusta?

Jos olisi sitä, niin tekisin tätä tai jos se ja tämä toteutuisi, niin silloin kyllä voisin ja uskaltaisin. Jossitteluita, jotka usein päättyvät myös sanaan mutta tai mutku. Sitkuja, mutkuja sekä voikuja, jotka estävät meitä tavoittelemasta ja lähtemästä kohti unelmiamme ja haaveitamme.

Itselläni on näiden sitkujen ja mutkujen vuoksi ollut todella lähellä mm. etten olisi perustanut perhettä, lähtenyt vuodeksi ulkomaille asumaan, palannut auton rattiin lähes 20 vuoden tauon jälkeen, lentänyt lentokoneella, ryhtynyt yrittäjäksi, kirjoittanut ajatuksia blogiin tai viimeisimpänä lähtenyt juoksulenkille.

Esteitä ja korkeita aitoja on vain mielessämme, jotka kyllä pystyy hyvin kiertämään ja ylittämään, jos todella niin haluaa. Mutta haluaako, sillä nykyiselläänkin vielä pärjää, asiat ovat ihan ok ja kun ei sitten kuitenkaan voi tietää mihin matka vielä, jos lähtee vähän uskaliaammin vain tekemään ja katsoo mitä tapahtuu.

Elämä kyllä kantaa, vaan kantaako sittenkään? 


oo

Pystynkö, osaanko, ymmärränkö?


Tekee kipeää myöntää itselleen, että on todella monessa asiassa oman mielensä ja uskomuksiensa vanki. Tuo mieli on turvallisuushakuinen ja pyrkii kaikin tavoin välttämään uusia tapoja toimia tai päätöksiä, joiden lopputulemaa ei pystykään ennalta arvioimaan ja kontrolloimaan.

Tällöin kuvaan astuu epävarmuus. Ei voi olla satavarma onnistumisestaan. On vain luotettava omaan intuitioonsa, hahmotettava tarkasti uutta ympäristöään sekä asioiden syy- ja seuraussuhteita. Oltava luottavainen siihen, että uuteenkin maailmaan löytyy järjestys, mutta se vain vie vähän enemmän aikaa ja energiaa kuin se turvallisempi reitti ja vaihtoehto.

Sillä niitä turvallisia reittejä ja vaihtoehtoja on tulevaisuudessa yhä vain vähemmän.

Uutta on opittava ja vanhoista tavoista on poisopittava, mikä on monin verroin vaikeampaa, sillä kovalevyään ei pysty tyhjentämään. Kokemukset ja aiemmat näkemykset saattavat joskus olla jopa painolastia, etenkin, jos niitä ei itsessään pysty tunnistamaan ja kyseenalaistamaan.

Paljon uskomuksistamme ja asenteistamme on peräisin myös vanhemmiltamme ja lapsuudestamme, joiden käsitteleminen ja tiedostaminen vaatii jo aika paljon enemmän itsetutkistelua ja kykyä kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja mallejaan toimia.

Tarvitaan myös rutkasti vahvaa päättäväisyyttä - sitä "perkele periksi ei anneta" -asennetta. Vastaan laittamista sille takaisin turvaan kehottavalle mielelle. Kuuluisaa suomalaista sisua, joka meihin on jo äidinmaidossa ammennettu.  Muutosta ei tapahdu, jos ei löydä syytä sille tai raivaa muutosprosessille tilaa itsestään. Eikä muutosten tarvitse olla kerralla valtavan suuria, sillä ihan jo arjen pienten rutiinien muuttaminen vaatii yllättävän paljon tahtoa, toistoa ja energiaa.

Uteliaisuus auttaa ja tukee rohkeutta muuttaa totuttuja tapojaan, mutta myös luottamuksellinen ympäristö, joka vie askel askeleelta kohti tuntemattomampaa maaperää - yhdessä muiden kanssa, ei yksin suossa tai hangessa taistellen.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Kiitollisuuden jalo taito

Kuinka monta kertaa elämässäsi olet todella halunnut jotain ja jonkin ajan päästä huomannut saaneesi tuon haluamasi ja miettiväsi halusitko sitä todella niin paljon, kun alun perin ajattelit? Entä oletko tuolloin muistanut olla tyytyväinen ja kiitollinen toiveesi toteutumiseen?

Minä en aina ole muistanut.

Oma lähipiirini tietää, että olen aina ollut lapsesta asti kova asettamaan itselleni pilviä hipovia tavoitteita enkä läheskään aina ole muistanut kiittää itsenäni tai muita ympärilläni tavoitteideni saavuttamisesta tai edes nauttia päivää paria pidempään niistä hetkistä, kun nuo tavoitteet ovat toteutuneet ja saavutettu.

Kuulostaa kiittämättömältä ja sitähän se osaltaan myös onkin. On ollut aika kipeää tunnustaa itselleen, että sitä on auttamattoman huono elämään tässä ja nyt tätä hetkeä ilman, että suunnittelee ja miettii jo seuraavia askeleitaan eteenpäin.




Joku viisas on aikoinaan sanonut, että jos murehtii eilistä ja pelkää huomista jää tämä päivä kokonaan kokematta ja niinhän se meneekin. Ja kyllä, taustalla on varmasti myös tarve kontrolloida ja ennakoida elämäänsä sekä myös murehtia etukäteen asioista, jotka eivät murehtimalla muuksi muutu.

Jos saan elää pitkän elämän, olen nyt suunnilleen puolessa välissä matkaani. Yksi toiveistani on, että en istuisi 80-vuotiaana katkerana keinutuolissa ja miettisi miksi en silloin nuorena uskaltanut katsoa peiliin ja käydä kehityskeskustelua itseni kanssa. Tiedän ja olen testannut, että istun useammankin tunnelukon päällä ja avaimet lukkojen aukenemiseen on parempi työstää aiemmin kuin myöhemmin.

Yksi isoimpia ja tärkeimpiä havaintojani oman matkan analysoinnissa on ollut myös oman luontaisen herkkyyteni huomiointi. Herkkyys on monessa kohtaamisessa ja tilanteessa suuri lahja, mutta vastaavasti vaatii myös vastapainoksi paljon palautumista, iän myötä yhä vain enemmän.

On hienoa, että itsensä kehittämisestä sekä itsensä johtamisesta puhutaan ja kirjoitetaan nyt niin paljon ja myös työkaluja ja menetelmiä oman sisäisen tiedostamattomaan maailman ymmärtämiseen ja työstämiseen on tarjolla useampiakin.

Mindfulnessin kautta ole oppinut hurjasti itsemyötätuntoa sekä armollisuutta omien tavoitteideni asetantaan. Mindfulnessia voi hyvin myös harjoittaa monissa niissä arjen hetkissä, joissa aiemmin oma sisäinen kone lähti kuumenemaan tai mieli kiehumaan. On myös tärkeää ollut tunnistaa oma keskeneräisyyteensä ja inhimillisyytensä.

Lämmin ja sydämellinen kiitos Marille ja Jonnalle, joiden kanssa ja ohjauksessa olen oppinut viimeisten 4 vuoden aikana hurjasti itsestäni.

<3 Johanna





lauantai 28. huhtikuuta 2018

Elämä ei ole itsestäänselvyys

Kuluneella viikolla itselleni avautui mahdollisuus elämäni ensimmäisen kerran osallistua Terveystalon järjestämälle ensiapukurssille. Kaksipäiväiseen lähikoulutukseen osallistui kollegani lisäksi 10 muuta ja pienryhmissä opiskelimme ja harjoittelimme elvytystä, defibrillaattorin käyttöä sekä oikeita tapoja toimia erilaisissa sairaskohtauksissa.

Tositilanteista meistä valtaosa lamaantuu ja vain 5-10 % pystyy ottamaan ohjat käsiinsä ja ohjaamaan myös toisten toimintaa. Suurin osa kuitenkin pystyy toimimaan ohjattuna lamaantuneenakin. Omassa elämässäni olen tositilanteissa toisessa lamaantunut lähes täysin ja toisessa pystynyt toimimaan. Molempien tapahtumien jälkeen olen päättänyt hakeutua ensiapukurssille, jotta edes teoriassa osaisin tehdä oikeita asioita pelastaakseni läheiseni.


Elämä ei ole itsestäänselvyys


Elämän välillä varsin raadollisiakin yllätyksiä läpikäydessä, oli aikaa ajatella kuinka itsestäänselvänä sitä pitää niin monia asioita elämässään eikä vähiten omaa terveyttään. Ei ihan yhtä tai kahta kertaa tullut mieleen, kuinka heiveröisen langan varassa me täällä välillä tavallamme.

Ensiapukurssimme ohjaajamme oli työskennellyt aiemmin sairaalassa verisyöpäosastolla ja monta kertaa esimerkit veivät varsin tiukkiin "lähellä piti" -tilanteisiin syöpäpotilaiden elämässä. Aika moni syöpäosaston potilaista olikin muistutellut kuinka kiitollinen pitäisi pystyä olemaan ihan jokaisesta päivästään terveenä.

Meillä on vahvana sisäänrakennettuna ajattelumalli siitä, että eihän minulle mitään pahaa tapahdu. Se osaltaan suojelee mieltämme ja saa meidät elämään täysillä elämäämme eteenpäin murehtimatta ja huolehtimatta ihan jokaista askeltamme tai tekoamme. Oman elämän mukavuuskuplaksikin sitä voisi kutsua, jonka puhkeaminen tekee joka kertaa yhtä kipeää ja kuplaan takaisin kiipeämiseen ja sen ehjäämiseen menee aina oma aikansa.

Väitän, että emme jaksaisi vetää kaikkia niitä arjen herneitä nenäämme tai raivota ratissa tai somessa, jos pystyisimme vetämään tunnekuohuissamme henkeä ja ottamaan perspektiiviä siihen kaikkeen, mikä tällä hetkellä elämässämme on todellakin enemmän kuin hyvin.

Muistathan tosipaikan tullen:

1. Koittaa ensin rauhoittaa itsesi hengittämällä syvään.
2. Varmistaa, että olet itse turvassa.
3. Hahmottaa, mitä on tapahtunut ja soittaa 112 (lataa 112 applikaatio, joka pystyy tarkasti paikantamaan sijainnin)
4. Avaamaan hengitystiet tajuttomalle ja kääntämään kylkiasentoon sekä pitää lämpimänä.
5. Aloittamaan elottomalle painelu-puhalluksen (30 painallusta/2 puhallusta).
6. Odottaa, että ensiapu saapuu paikalle.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Fiilistalous vuonna 2018

Tunteista ja niiden näyttämisestä työyhteisöissä puhutaan enemmän kuin koskaan. Ja hyvä, että puhutaan, sillä on utopistinen ajatus, ettei tunteillamme olisi mitään vaikutusta käytökseemme tai energiaamme työpäivän aikana. Väitän, että olemme aina eläneet fiilistaloudessa, missä tuottavimmissa yrityksissä on osattu tunnistaa ja huomioida työilmapiiri kriittisenä menestystekijänä.

Työpäivämme koostuu useista kymmenistä kohtaamisista kollegoidemme, asiakkaidemme ja yhteistyökumppaneidemme kanssa. Jokaisella kohtaamisella on vaikutuksena, jokaisella sananpainolla, katseella sekä sanomatta jätetyllä sanalla on merkityksensä. Ne kaikki jättävät muistijälkensä ja välittävät viestiä siitä, millaisen tunteen vastapuolella synnytämme. 

Välitämme sisällämme olevaa energiaa ympärillemme ja pystymme muokkaamaan ja muuttamaan ilmapiiriämme ympärillämme, niin hyvässä kuin pahassakin. Sillä on valtavan suuri merkitys missä tunnetilassa työntekijät avokonttorissa ovat. Vitutus välittyy ja tarttuu, mutta niin tarttuvat myös innostus ja positiivinen energiakin. 



Väitän myös, että 20 vuoden päästä vuonna 2038 kutsumme näitä meneillään olevia vuosia tietämättömyyden vuosiksi. Ihmettelemme, miten pystyimmekään olemaan niin tietämättömiä kaiken sen uskomattoman tärkeän sisäisen tietomme ja myös ulkoisen tietomme keskellä - vaikka meillä oli käytössämme jo tekoäly.

Emme ymmärtäneet tai uskaltaneet ollenkaan hyödyntää tai arvostaa intuitiotamme tai sisäistä viisauttamme. Otimme vasta ensiaskeleita kohti itsetuntemustamme ja tunteiden käsittelyä, joita vuonna 2038 opitaan heti päiväkoti-ikäisestä lähtien.

Tietotyöläinen, mihin matkaat?


Olen istunut useampana aamuna metrossa ja havainnoinut kanssamatkustajiani. Kuunnellut aamu aamun jälkeen, kuinka niin moni kertoo kaverilleen olevansa ihan loppu ja väsynyt. Yöunet ovat jääneet liian lyhyiksi, työelämässä on isoja haasteita, kiire kiristää - tuntuu, ettei ehdi millään tekemään kaikkea sitä mitä pitäisi. Väsyneitä katseita, huolestuneita otsaryppyjä ja huokauksia.

Mietin, mihin nämä kaikki metromatkustajat oikein niin väsyneenä matkaavat joka aamu ja kuinka monen heistä oikeasti pitäisi fyysisesti siirtyä paikasta toiseen tekemään töitä? Millainen fiilis ja ilmapiiri mahtaa olla töissä, kun väsyneet työntekijät raahautuvat työpaikoilleen haukottelemaan ja tuijottelemaan tyhjyyteen? Kuinka paljon potentiaalista he luovuttavat päivittäiseen työhönsä?

On selvää, että osa työtehtävistä todella vaatii edelleen fyysistä läsnäoloa työpaikalla, mutta yhä enemmän on tietotyötehtäviä, jotka eivät enää vaadi. Työt voidaan tällöin tehdä joustavasti, oman aikataulun mukaisesti - ei tarvitse olla toimistolla aamulla aina tiettyyn aikaan tai odottaa, että kello tulee neljä, että uskaltaa lähteä kotiin.

Aikaa vapautuu ajattelulle, kun työmatkaan käytetyn ajan voi käyttää vaikka kävelylenkkiin kesken päivän. Iso muutos monelle ja vaatii toki toimistoelämää enemmän itsensä johtamisen taitoja, mutta on tulevaisuuden työelämän normiarkea. Sitä työn arkea, johon voisimme jo siirtyä vuonna 2018.



lauantai 24. helmikuuta 2018

Mitä ajattelin ja pohdin - #nanoblogini kootusti


Olen jo useamman vuoden ajan jakanut hajatelmiani ja pohdintojani Twitterissä #nanoblogi -hästägin alla. Alkuperäinen hieno  #nanoblogi -idea on peräisin Ville Tolvaselta. Monesta nanoblogista on syntynyt muutaman viikon kypsyttelyn jälkeen myös kirjoitus tänne blogiini.

Alla #nanoblogini viimeiseltä puolelta vuodelta:

Jos haluan saada huomiosi - kuiskaan sinulle.
Jos haluan saada luottamuksesi - näytän välittäväni sinusta aidosti.
Jos haluan auttaa sinua, kuulen huolesi ja olen tukenasi.

Jo pelkästään aidosti välittämällä pääsee todella pitkälle ja erottautuu niin asiakassuhteissa kuin muissakin elämän tärkeissä suhteissa.

Vahva usko siihen, että tulevaisuuden työ mahdollistaa paljon enemmän sekä että -vaihtoehtoja elää täyttä ja inspiroivaa arkea paikka- ja laiteriippumattomasti. Myös laiturinnokasta.

Digitalisaatio tuntuu välillä Afrikan tähdeltä, Shakki-nappuloilla ja Yatzyn säännöillä. Joka päivä on uusi pelipäivä ja uudet pelisäännöt eikö niitä opi kuin pelaamalla.

Saduissa taioilla on aina hintansa. Tosielämässä kaikilla teoilla on hintansa. Auttaa voi silti aina vastikkeetta.

VR/AR sekä AI haastavat yhä tiukemmin ideoinnin sekä asiakasymmärryksen - wow-elämys ei synny teknologiasta.

Tänäänkin kymmeniä viestejä eri kanavissa ja alustoissa - ihan jokainen niistä vaikuttaa. Ne lyhyimmätkin.

Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää, mutta aika usein kuitenkin sitä, miltä se tuntuu.

Väkisin tai pelolla ei voi saavuttaa kunnioitusta eikä aitoa luottamusta, sillä ihan kaikki elämän luottamustehtävät ansaitaan.

Elämää kuvaa yhä vahvemmin ja paremmin vilkas ja tapahtumarikas liikenneympyrä kuin yksisuuntainen moottoritie kaasu pohjassa.



Olet katseesi, hymysi, käden asentosi sekä äänen sävysi.
Olet myös rivien väliin kirjoittamasi oivallus sekä sanomatta jättämäsi sivallus.

Alustat ovat alustoja - ihmiset,  aidot kohtaamiset sekä välittäminen muodostavat perustan yhteisölle ja yhteisöllisyydelle.

Aina voi valita tekeekö täydellä sydämellään ja sisäisellä palollaan vai sen välttämättömimmän, mikä juuri ja juuri riittää.

Asiakasymmärrystä eivät ole ne kyllä/ei -pylväsdiagrammit tai ympyräkaaviot prosenttiosuuksineen.
Asiakasymmärrys on inhimillistä tulkintaa ja ennakointia reaaliaikaisen tiedon pohjalta sekä oikeaa tunnetta oikeaan hetkeen.

Kun ei ole koskaan vain mustaa tai valkoista, vaan niin paljon asenteita, uskomuksia, pelkoja ja toiveita sillä välillä. Siksi ymmärrys.

Miten vaikeaa välillä onkaan kuunnella syvintä sisintään, luottaa sydämensä ääneen ja tehdä päätöksiä intuitioonsa luottaen?

Tekee kipeää tehdä virheitä ja vielä kipeämpää myöntää olleensa typerä virheen tehdessään. Oppiminen on välillä kivuliasta.

Yrityksen ei tulisi olla näyttämö, missä pyörii päivittäin erilaisia teatteriesityksiä eritasoisin roolisuorituksin.
Eikä energiaa ei pitäisi kulua aitouden ja inhimillisyyden verhoamiseen.

Aika usein, jos ei aina, vastaus siihen, mitä eniten kaipaamme tai tarvitsemme, löytyy sisältämme - sieltä syvältä ytimestä. Tiedämme sen kyllä - sydämen viisaudeksikin sitä kutsutaan.

Meissä kaikissa on valtava potentiaali, joka näyttäytyy vain niille työyhteisöille, jotka osaavat antaa tilaa sekä oikean maaperän kasvaa ja kukoistaa.

Mikään ei rakennu mihinkään ilman luottamusta. Rakenna siis ensisijaisen aidosti ja vilpittömästi sitä. Kaikki muu seuraa kyllä perässä.

Miten olet varmistanut, että parasta ennen päiväyksesi on voimassa myös 2020 jälkeen?
Oletko tuotteistanut osaamisesi ja määritellyt vahvuutesi ja heikkoutesi?


Mitä enemmän ympärillämme on muutosta ja murrosta, sitä vahvemmin on tarvetta palata perusarvoihin ja ihmisyyteen sisällämme.

Mitä enemmän ympärillämme on eri keinoja, teknologioita sekä alustoja viestiä, sitä tärkeämpää on hahmottaa, mitä ja miten vastapuoli haluaisi meidän viestivän. Dialogia unohtamatta.

Entä jos mainonnanesto ei löydykään selaimesta vaan onkin syväkoodattu meihin sisälle? Siksi &

Elämänmakuinen ja aidolta tuntuva viestintä pesee mennen tullen kiilloitetut ja huippuunsa hiotut lauseet. Koska ihmisyys.

Herkkyys ja empatia eivät ole pehmeää hyssyttelyä vaan kykyä nähdä ja läpilukea tilanteet sekä ihmiset.

Mitä jos kaikkia asioita ei julistettaisikaan kuolleiksi tai syötettäisi aamupalaksi? Harva innovaatio on täysin uusi.

Suuren viisauden takana on usein sydämen kautta kierrätetyt ajatukset.


Tunteensa voi koittaa padota, peittää ja piilottaa, mutta niiden vaikutusta ei kukaan pääse pakoon. Olemme, mitä tunnemme.

Kuinka pienistä vivahteista ja asioista onnistunut asiakaskokemus rakentuu. Pitää vaan jaksaa testata, oppia ja testata lisää.

Jokainen meistä kantaa oman taakkansa, huolensa ja murheensa. Ymmärrys ja myötätunto edellä, tänäänkin.

Pelolla ja uhkakuvilla johtaminen saa ihmiset antamaan itsestään vain murto-osan potentiaalistaan. Siksi empatia.

Ei tarvitse olla paras, kunhan tekee kaikkensa täydestä sydämestä, aidosti ja muita loukkaamatta.

Muuttuva aika haastaa ajattelemaan, kyseenalaistamaan ja katsomaan peiliin. Vastuu oppimisesta ja uudistumisesta on sinulla.

Jatkuvan muutoksen yksi kiintoisimpia puolia on päästä testaamaan päivittäin omaa suhtautumistaan ja asennettaaan uuteen.

Lue rivinvälit.
Aisti äänen sävyt.
Kuule sanomatta jätetyt sanat.
Näe tunteet ja toiveet.
Ole läsnä.

Luovuus on herkkyyttä puhtaimmillaan. Luovuus vaatii ympärilleen luottamusta ja avoimuutta. Tilaa olla tiloissa.

Ilman unelmointia ja haaveilua saatamme jäädä pysähtyneisyyden harmaaseen tilaan. Mistä unelmoit tai haaveilet tänään?

Ehkä kuitenkin vaikeinta on elää tätä hetkeä täysin läsnäolevana, jalat tukevasti maassa ja kosketuksissa syvälle sisimpäänsä.

Pois suorittamisesta. Suorittaminen jo sanana pitää sisällään patoutunutta negatiivista energiaa ja vastentahtoista tekemistä.

Johtamisessa tärkeintä on nähdä ihmisyyteen, löytää kyvykkyydet ja asettaa tukilangat niin, että versot kasvavat ja kukoistavat.

On niin paljon helpompaa ja turvallisempaa kasvattaa panssari ja muuttua kiveksi kuin olla herkästi tunteva ja näyttää se.