Mitä sisimpäsi sanoittaa?
Kulunut kevät on täyttynyt herkkyydestä, hauraudesta ja haavoittuvuudesta.
Useampana päivänä on tuntunut siltä, että matkaan pitkin pitkää riippusiltaa, jonka jokainen askel voi pettää alta ja pudottaa syvään kuiluun.
Syitä tuntemuksiini ei onneksi ole aiheuttanut maailman ihanimmat peruspilarini tai perustukset. Syynä on enemminkin saapuminen niihin ikävuosiin, kun elämä alkaa päästämään ihon alle erinäisinä annoksina realiteetteja - myös uhkia ja heikkouksia.
Ympärilläni on menetty syntymätön lapsi, haudattu isä, saatu vain 4 % todennäköisyyden mahdollisuudella syöpäuutinen sekä kuultu MS-taudin edenneen aivoissa yhä vain useammille alueille. Elämä on näyttäytynyt näille ihanille ihmisille tuskana sekä enemmän kuin epäoikeudenmukaisuutena.
On ollut samaan aikaan suunnaton suru ystävien kohtalosta sekä ääretön kiitollisuus, että ylipäätään olen terveenä ja elossa, ainakin tällä hetkellä. Ihan pienestä ei ole tehnyt mieli valittaa enkä kyllä ole valittanutkaan.
Huomaan kuitenkin pitäneeni tarkoituksella taukoa kaikkeen, mihin pitäisi antaa paloja tai sydäntä itsestäni. Pelottaa mitä peili heijastelee tai sisin sanoittaa. Kaikkea sitä ei ole tarkoitettu kirjoitettavaksi julki. Sanat ja lauseet ovat jumittaneet mytyksi rintalastan alle.
On pitänyt moneen kertaan hengitellä syvään ja painaa käsi sydämensä päälle.
Huolten ja murheiden vallatessa mielen milloin keskiyön tunteina tai kesken kotiaskareiden, koitan aina muistutella itseäni, ettei etukäteen murehtiminen helpota yhtään sen enempää sitä todellista hetkeä, kun varjo todella laskeutuu.
Niin moni meistä kantaa mukanaan huolta ja murhetta, pienempää ja suurempaa. Niin moni pitää murheensa sisällään eikä kirjoita, sanoita, maalaa tai laula tuskaansa koskaan ulos. Kuinka tärkeää olisikaan uskaltaa jakaa myös sitä nurjempaa puolta elämästään ja avata luottamuksellisesti sisintään.
❤ Johanna
Useampana päivänä on tuntunut siltä, että matkaan pitkin pitkää riippusiltaa, jonka jokainen askel voi pettää alta ja pudottaa syvään kuiluun.
Syitä tuntemuksiini ei onneksi ole aiheuttanut maailman ihanimmat peruspilarini tai perustukset. Syynä on enemminkin saapuminen niihin ikävuosiin, kun elämä alkaa päästämään ihon alle erinäisinä annoksina realiteetteja - myös uhkia ja heikkouksia.
Ympärilläni on menetty syntymätön lapsi, haudattu isä, saatu vain 4 % todennäköisyyden mahdollisuudella syöpäuutinen sekä kuultu MS-taudin edenneen aivoissa yhä vain useammille alueille. Elämä on näyttäytynyt näille ihanille ihmisille tuskana sekä enemmän kuin epäoikeudenmukaisuutena.
On ollut samaan aikaan suunnaton suru ystävien kohtalosta sekä ääretön kiitollisuus, että ylipäätään olen terveenä ja elossa, ainakin tällä hetkellä. Ihan pienestä ei ole tehnyt mieli valittaa enkä kyllä ole valittanutkaan.
Huomaan kuitenkin pitäneeni tarkoituksella taukoa kaikkeen, mihin pitäisi antaa paloja tai sydäntä itsestäni. Pelottaa mitä peili heijastelee tai sisin sanoittaa. Kaikkea sitä ei ole tarkoitettu kirjoitettavaksi julki. Sanat ja lauseet ovat jumittaneet mytyksi rintalastan alle.
On pitänyt moneen kertaan hengitellä syvään ja painaa käsi sydämensä päälle.
Huolten ja murheiden vallatessa mielen milloin keskiyön tunteina tai kesken kotiaskareiden, koitan aina muistutella itseäni, ettei etukäteen murehtiminen helpota yhtään sen enempää sitä todellista hetkeä, kun varjo todella laskeutuu.
Niin moni meistä kantaa mukanaan huolta ja murhetta, pienempää ja suurempaa. Niin moni pitää murheensa sisällään eikä kirjoita, sanoita, maalaa tai laula tuskaansa koskaan ulos. Kuinka tärkeää olisikaan uskaltaa jakaa myös sitä nurjempaa puolta elämästään ja avata luottamuksellisesti sisintään.
❤ Johanna
Kommentit
Lähetä kommentti